Böndespora 2018 - dokumenttielokuvaohjaaja Jouko Aaltosen puheenvuoro
Talonpoikaiskulttuurisäätiön 80-vuotisjuhlavuosi polkaistiin kunnolla käyntiin Böndespora-ratikka-ajelulla 21.5.2018. Ajelulla kuultiin myös säätiön perustajajäsenten jälkeläisten puheenvuoroja. Professori Esko Aaltosen poika, dokumenttielokuvaohjaaja Jouko Aaltonen, kertoi puheenvuorossaan kansatieteellisestä elokuvasta, jolla on merkittävä yhteys Talonpoikaiskulttuurisäätiön syntyyn. Alla Aaltosen kirjoittama blogikirjoitus ratikka-ajelusta sekä hänen puheenvuoronsa teemoista.
Talonpoikaisuus matkustaa raitiovaunulla
Talonpoikaiskulttuurisäätiö juhlisti kekseliäästi perustamisensa 80-vuotisjuhlavuotta ajelemalla ratikalla ympäri Helsinkiä. Martti Haavio ehdotti säätiön perustamista Esko Aaltoselle ratikassa Hakaniemen paikkeilla, kuten juhlakierroksella muisteltiin.
Urbaani juhlakyyti oli sikälikin hyvä idea, että Talonpoikaiskulttuurisäätiö oli kaupunkiin muuttaneiden mutta maalta lähtöisin olevan ensimmäisen polven sivistyneistön projekti. Kyseessä oli aktiivinen porukka, ystäväpiiri, suorastaan kopla, joka teki kansallista tutkimusta, harrasti kotiseututyötä, kirjoitti ja perusti lehtiä, järjesti tapahtumia, lobbasi ja vaikutti. Blogiakin olisi varmasti pidetty, jos tekniikka vain olisi ollut saatavilla.
Kun idea Talonpoikaiskulttuurisäätiöstä lausuttiin ääneen, oltiin matkalla Kansatieteellisen Filmin kokoukseen. Yhtiö oli perustettu kahta vuotta aikaisemmin tekemään kansatieteellistä elokuvaa. Uutta modernia välinettä käytettiin perinteen tutkimisen ja säilyttämisen välineenä. Kyse ei ollut vain tieteestä, Kansatieteellisellä filmillä oli myös ideologinen tehtävä. Talonpoikaista kulttuuria, kotiseutuhenkeä ja perinteen keräämistä haluttiin edistää maailmassa, jossa muutos oli nopea ja näkyvä. Muutos eteni vääjäämättä kuin ratikka kasvavan pääkaupungin kaduilla.
Samat nimet tulevat vastaan, kun katsoo 1930-luvulla perustettujen järjestöjen nimilistoja, ja samat naamat näkyvät eri tilaisuuksissa otetuissa valokuvissa. Kansatieteellisen Filmin johtokuntaan valittiin toimitusjohtajaksi Esko Aaltonen, tekniseksi johtajaksi Eino Mäkinen ja muiksi jäseniksi Kustaa Vilkuna, Sakari Pälsi, T.I. Itkonen ja Martti Haavio. Tuttuja nimiä myös Talonpoikaiskulttuurisäätiön alkuvaiheista.
Kansatieteellisen elokuvauksen järjestämistä yritettiin saada ensin Kansallismuseon Kansatieteellisen osaston hoidettavaksi. Kun asia ei edennyt, toimen miehet ja naiset perustivat ”vähäisen yhtiön” – kuten lehdistötiedotteessa sanottiin – hoitamaan asiaa. Käänteet olivat nopeita. Yhtiön perustava kokous oli toukokuun puolivälissä 1936, ja jo kesällä kuvattiin eri puolilla Suomea. Syksyllä pidettiin täpötäydessä elokuvateatteri Gloriassa kutsuvierasnäytös. Kansatieteellinen elokuva oli hottia kamaa, siitä innostuttiin ja siitä kirjoitettiin. Moderni teknologia kohtasi vanhan perinteisen kansankulttuurin.
Kansatieteellisen Filmin pääkuvaaja ja tekninen johtaja Eino Mäkinen keksi, että toimintaa voitaisiin rahoittaa arpajaisilla. Järjestettiin kulttuuriarpajaiset, jotka olivatkin niin menestykselliset, että rahaa riitti Talonpoikaiskulttuurisäätiölle ja perusteilla olleelle Suomen Kulttuurirahastollekin.
Ratikka bilepaikaksi (hyvää musiikkia ja tarjoilua) oli oiva valinta silläkin tavoin, että se on koko ajan liikkeessä. Maisema muuttuu, matkustajatkin vaihtuvat mutta matka jatkuu. Välillä reitit ovat uusia, välillä mennään vanhaa latua. Sama koskee tietysti talonpoikaiskulttuuria ja kansatieteellistä elokuvaakin. Ratikan rahastajan paikalla emännöinyt Kati Mikkola kysyi myös kansatieteellisen elokuvan perinnöstä ja tulevaisuudesta. Kansatieteellisen Filmin menestystarina ei ole toistunut, mutta perinne elää. Esimerkiksi 2010-luvulla nuoren sukupolven naistekijät Iiris Härmä, Selma Vilhunen ja Miia Tervo tekivät kukin kansanperinteeseen nojaavan dokumenttielokuvan. Kaikissa etsitään juuria ja kaikkien teema on enemmän tai vähemmän identiteetti. Tervon elokuvassa käytetään vielä nerokkaasti materiaalia 1920-luvun Häiden vietto Karjalan runomailta -elokuvasta teknomusiikin tahdittamana.
Maailmalla etnografinen ja antropologinen elokuva on edistynyt huimasti nimenomaan akateemisena tutkimuksena. Suomesta puuttuu yliopistotasolta visuaalisen antropologian tai antropologisen elokuvan yksikkö ja opiskelumahdollisuus. Kansatieteellisen Filmin miehet ja naiset olivat tutkijoina, äänen ja kuvan käyttäjinä, aikaansa edellä. Tähän haasteeseen ei ole vastattu. Vastata pitäisi.
Matka jatkuu, ratikka jatkaa kohti tulevaisuutta, mikä se sitten onkin. Jokaisella kierroksella on jotain vanhaa ja jotain uutta.
Jouko Aaltonen
Talonpoikaisuus matkustaa raitiovaunulla
Talonpoikaiskulttuurisäätiö juhlisti kekseliäästi perustamisensa 80-vuotisjuhlavuotta ajelemalla ratikalla ympäri Helsinkiä. Martti Haavio ehdotti säätiön perustamista Esko Aaltoselle ratikassa Hakaniemen paikkeilla, kuten juhlakierroksella muisteltiin.
 |
| SKS:n tutkija Kati Mikkola ja dokumenttielokuvaohjaaja Jouko Aaltonen Böndespora-ajelulla. |
Urbaani juhlakyyti oli sikälikin hyvä idea, että Talonpoikaiskulttuurisäätiö oli kaupunkiin muuttaneiden mutta maalta lähtöisin olevan ensimmäisen polven sivistyneistön projekti. Kyseessä oli aktiivinen porukka, ystäväpiiri, suorastaan kopla, joka teki kansallista tutkimusta, harrasti kotiseututyötä, kirjoitti ja perusti lehtiä, järjesti tapahtumia, lobbasi ja vaikutti. Blogiakin olisi varmasti pidetty, jos tekniikka vain olisi ollut saatavilla.
Kun idea Talonpoikaiskulttuurisäätiöstä lausuttiin ääneen, oltiin matkalla Kansatieteellisen Filmin kokoukseen. Yhtiö oli perustettu kahta vuotta aikaisemmin tekemään kansatieteellistä elokuvaa. Uutta modernia välinettä käytettiin perinteen tutkimisen ja säilyttämisen välineenä. Kyse ei ollut vain tieteestä, Kansatieteellisellä filmillä oli myös ideologinen tehtävä. Talonpoikaista kulttuuria, kotiseutuhenkeä ja perinteen keräämistä haluttiin edistää maailmassa, jossa muutos oli nopea ja näkyvä. Muutos eteni vääjäämättä kuin ratikka kasvavan pääkaupungin kaduilla.
Samat nimet tulevat vastaan, kun katsoo 1930-luvulla perustettujen järjestöjen nimilistoja, ja samat naamat näkyvät eri tilaisuuksissa otetuissa valokuvissa. Kansatieteellisen Filmin johtokuntaan valittiin toimitusjohtajaksi Esko Aaltonen, tekniseksi johtajaksi Eino Mäkinen ja muiksi jäseniksi Kustaa Vilkuna, Sakari Pälsi, T.I. Itkonen ja Martti Haavio. Tuttuja nimiä myös Talonpoikaiskulttuurisäätiön alkuvaiheista.
Kansatieteellisen elokuvauksen järjestämistä yritettiin saada ensin Kansallismuseon Kansatieteellisen osaston hoidettavaksi. Kun asia ei edennyt, toimen miehet ja naiset perustivat ”vähäisen yhtiön” – kuten lehdistötiedotteessa sanottiin – hoitamaan asiaa. Käänteet olivat nopeita. Yhtiön perustava kokous oli toukokuun puolivälissä 1936, ja jo kesällä kuvattiin eri puolilla Suomea. Syksyllä pidettiin täpötäydessä elokuvateatteri Gloriassa kutsuvierasnäytös. Kansatieteellinen elokuva oli hottia kamaa, siitä innostuttiin ja siitä kirjoitettiin. Moderni teknologia kohtasi vanhan perinteisen kansankulttuurin.
Kansatieteellisen Filmin pääkuvaaja ja tekninen johtaja Eino Mäkinen keksi, että toimintaa voitaisiin rahoittaa arpajaisilla. Järjestettiin kulttuuriarpajaiset, jotka olivatkin niin menestykselliset, että rahaa riitti Talonpoikaiskulttuurisäätiölle ja perusteilla olleelle Suomen Kulttuurirahastollekin.
Ratikka bilepaikaksi (hyvää musiikkia ja tarjoilua) oli oiva valinta silläkin tavoin, että se on koko ajan liikkeessä. Maisema muuttuu, matkustajatkin vaihtuvat mutta matka jatkuu. Välillä reitit ovat uusia, välillä mennään vanhaa latua. Sama koskee tietysti talonpoikaiskulttuuria ja kansatieteellistä elokuvaakin. Ratikan rahastajan paikalla emännöinyt Kati Mikkola kysyi myös kansatieteellisen elokuvan perinnöstä ja tulevaisuudesta. Kansatieteellisen Filmin menestystarina ei ole toistunut, mutta perinne elää. Esimerkiksi 2010-luvulla nuoren sukupolven naistekijät Iiris Härmä, Selma Vilhunen ja Miia Tervo tekivät kukin kansanperinteeseen nojaavan dokumenttielokuvan. Kaikissa etsitään juuria ja kaikkien teema on enemmän tai vähemmän identiteetti. Tervon elokuvassa käytetään vielä nerokkaasti materiaalia 1920-luvun Häiden vietto Karjalan runomailta -elokuvasta teknomusiikin tahdittamana.
Maailmalla etnografinen ja antropologinen elokuva on edistynyt huimasti nimenomaan akateemisena tutkimuksena. Suomesta puuttuu yliopistotasolta visuaalisen antropologian tai antropologisen elokuvan yksikkö ja opiskelumahdollisuus. Kansatieteellisen Filmin miehet ja naiset olivat tutkijoina, äänen ja kuvan käyttäjinä, aikaansa edellä. Tähän haasteeseen ei ole vastattu. Vastata pitäisi.
Matka jatkuu, ratikka jatkaa kohti tulevaisuutta, mikä se sitten onkin. Jokaisella kierroksella on jotain vanhaa ja jotain uutta.
Jouko Aaltonen
Kommentit
Lähetä kommentti